Suuren oppineen kirjeessä mainittu jäsen oli Hatanpään omistaja asessori Gabriel Ahlman, jonka mukaan
saivat sitten nimensä Tampereen ympäristössä toimineet Ahlmanin pitäjänkoulut. Vaikka näiden koulujen merkitys kansanopetuksemme uudisraivaajina ja itsenäisen kansakoululaitoksen tärkeimpinä edeltäjinä onkin aina tunnustettu, on itse testamenttaajan elämänkaari häipynyt jälkimaailman tietoisuudesta. Nyttemmin on kuitenkin tämän Tampereen seudun merkkimiehen henkilökuva saanut uutta valaistusta.

 

Ahlmanin eläminvalheet

Gabriel Ahlman syntyi Perniössä 8. 9. 1737 sikäläisen kirkkoherran apulaisen - myöhemmin kappalaisen - poikana. Isä Mathias Ahlman oli talollisen poika saman pitäjän Aaljoen kylästä, äiti Kristina Lindeberg oli taas pitäjän nimismiehen tytär. Mathias Ahlman kuoli jo 33-vuotiaana jättäen jälkeensä vaimon ja kaksi poikaa.

Isän esimerkin mukaisesti pojat kotiopetusta saatuaan joutuivat Turun katedraalikouluun, jossaa Gabriel jo neljän vuoden kuluttua v. 1754 valmistui ylioppilaaksi. Seuraavat kymmenen vuotta ovat Ahlmannin elämän hämärimmäksi jäänyt jakso, sillä hänen yliopisto-opinnoistaan ei paljoakaan tiedetä. Ahlman valitsi äidinisänsä virkamiesuran. V. 1765 hän pääsi Kangasalan nimismieheksi ja asettui toisesta avioliitosta eronneen äitinsä sekä sisar- ja velipuolensa kanssa asumaan Liuksialaan. V. 1771 alussa Ahlman yleni Ylä Satakunnan ylisen kihlakunnan kruununvoudiksi, jonka toiminta-alueeseen kuuluivat Pirkkala, Messukylä, Ruovesi. Kuru, Orivesi, Lempäälä, Vesilahti, Kangasala ja osa Pälkänettä.

 

Kruununvoutina Ahlmanin päätehtävänä olivat kaikenlaiset veronkantoon liittyvät toimet, mutta hänelle kuuluivat myös talonkatselmukset, tutkinnot, kruununtilojen valvonta sekä kestikievarien ja tieverkon hoito. Liuksialasta Ahlman muutti v. 1774 aluksi Nokian säterin vuokraajaksi, mutta siirtyi jo samana vuonna Messukylän Otavalaan. Virka-asioiden takia Ahlman joutui usein oleskelemaan mm. Kangasalan Suoramassa ja Lempäälän Kärppälässä. Kun v. 1776 uuden lääninjaon mukana aikaisempi hallintoalue pieneni Satakunnan kihlakunnaksi ja kun liikeasiat vaativat yhä enemmän aikaa, Ahlman erosi v. 1777 toimesta oltuaan jo aikaisemmin virkavapaana. Virkamiesaika oli Ahlmanille ensiarvoisen tärkeä elämänjakso, sillä tänä aikana hän sai tilaisuuden perinpohjaisesti tutustua Tampereen ympäristön kansan elämään ja oppi tuntemaan seudun taloudelliset mahdollisuudet.

 

Hatanpään omistajana

Hieman ennen kuin Kustaa III allekirjoitti Tampereen kaupungin perustamiskirjan Ahlman osti Hatanpään nelinkertaisen ratsumiessäterin. Tämä suurtila oli syntynyt hieman aikaisemmin H. H. Boijen ja kruunun välillä suoritettujen tilusvaihtojen ansiosta. Boije oli myynyt tilan v. 1778 tukholmalaiselle välittäjälle C. W. Seelelle 13.888 riksisistä ja tältä Ahlman osti sen seuraavana vuonna 15.556 riksin hinnasta.

 

Ahlman oli nyt seudun suurin maanomistaja, mutta hänen taloudellinen tilansa oli kaikkea muuta kuin loistava.  Heti alussa hänen oli selviteltävä käräjillä välejä Boijen ottaman vuokraajan majuri G. G. Granfeltin kanssa Kauppasummaan, josta puolet oli maksettava käteisellä, Ahlmanilla itsellään oli varoja vain neljännes, toisen neljänneksen hän lainasi ystäviltään.

 

Kun Ahlman ei kyennyt maksamaan loppusummaa sovitussa ajassa, haastoi Seele hänet oikeuteen . Tilanteen vaikeutta osoittaa se että kruununvoudin oli häädettävä Ahlmanin äiti pois kartanosta.

 

Olosuhteiden edullisen kehityksen ja oman tarmokkuutensa ansiosta Ahlman kuitenkin selviytyi. Jo valtiopankin sekaantuminen oikeusjuttuun valvomaan Boijen ottamia kiinnelainoja antoi uudelle omistajalle tervetullutta hengähdysaikaa. Samaan suuntaan vai kutti vallinnut maatalouden noususuhdanne, jonka ansiosta viljanviljely tuli entistä kannattavammaksi.

Ensin Ahlman maksoi pois lyhytaikaiset luotot. Ratkaiseva käänne parempaan päin tapahtui v. 1785 , jolloin Ahlman sai aikaan uuden maksusopimuksen kuolleen Seelen perijäin kanssa. Teiskolan kartanon myynnistä Ahlman sai niin paljon varoja, että kykeni viidessä vuodessa suorittamaan kauppasumman lopun. Elämänsä viimeisenä vuosikymmenenä Ahlman - joka 1790-luvun alussa sai asessorin arvonimen - pääsi taloudellisesti täysin vakaalle pohjalle.

 

Melkeinpä jokavuotisilla matkoillaan Tukholmaan Ahlman lienee tutustunut itseään 20 vuotta nuorempaan leskirouva Ottilia Langenskiöldiin, jonka kanssa hän v. 1795 solmi a violiiton. Näihin aikoihin Ahlman etääntyi yhä enemmän sukulaisistaan - näistä ilmeisesti läheisin, veli Jonas oli juuri kuollut - ja sekä sisar- että velipuoli saivat väistyä Hatanpäältä uuden emännän (o.s. Ladau) ja tämän veljen luutnantti Adoli Ladaun tieltä. Loppuvuodet Ahlman poti yhä pahenevaa tuskallista tautia, joka hoidosta huolimatta vei häne ajoittain vuoteen omaksi. Lokakuun 5. päivänä 1799 Gabriel Ahlman kuoli vesirintaan vahvistettuaan edellisenä päivänä testamenttinsa. Suuren lahjoittajan leposijaa Messukylän kivikirkon vierellä osoittaa hautakivi varsin erikoislaatuisine muistokirjoituksineen.

 

Ajallisesta etäisyydestä huolimatta antavat eri arkistoissa säilyneet asiakirjat ja niiden kappaleet mahdollisuuden Ahlmanin luonnekuvan muodostamiseen. Suomen Talousseuran maalauttaman muotokuvan ja lyöttämän mitalin ansiosta tiedämme myös hänen ulkomuotonsa pääpiirteet. Erityisesti katsojan huomio kiintyy Ahlmanin voimakkaaseen leukaan ja esiintyöntyvään nenään, jotka antavat mielikuvan lujatahtoisesta, tarmokkaasta ja luonteeltaan lähinnä skitsotyymisestä miehestä.

 

Ahlmanin varallisuus

Tätä kuvaa vahvistaa osaltaan myös Ahlmanin oma huolellisesti pidetty ja varmalla käsialalla laadittu tilikirja, josta saa yksityiskohtaisen kuvan Hatanpään isännän varallisuuden karttumisesta.  Ahlman harjoitti mitä moninaisinta kauppaa kirjassa mainittujen 133 liiketuttavan kanssa. Näiden enemmistö oli Tampereen ympäristön upseereita ja siviilivirkamiehiä. Ahlmanin kuollessa oli kokonaista 68 yksityishenkilöä hänelle velkaa, mikä osoittaa Hatanpään isännän merkitystä seudun lainanantajana.
Tilikirja antaa myös tietoja Tukholmasta ostetuista tavaroista kuten huonekaluista, tupakasta, nuuskasta, erilaisista juomista, kultakellosta jne. - mainitaanpa erikseen housunkannattimetkin. Nämä ostot osoittavat, että täällä etäisessä Hatanpäässäkin koetettiin pysyä aineellisessa suhteessa pääkaupungin tasolla.

Ahlmanin korvaamaton luottamusmies Ja läheinen ystävä Tukholmassa oli kamarikirjuri Herman Julin, joka joskus sai välittää tavaroita Hatanpään naapureillekin.

 

Ajan sivistysharrastusten tasalla Hatanpäässä pysyttiin mm. tukholmalaisten sanomalehtien välityksellä. Näistä mainitaan peruluettelossa "Journalisten" - eräänlaiset sen ajan Valitut Palat - sekä "Läsning för Menige Menn" ja "Skrifter af Sällskapet för Allmänna Medborgerliga Kunskaper", jotka olivat A. Modeerin kansanvalistusseuran äänitorvia. Näiden lehtien lisäksi huutokaupattiin Ahlmanin kuoleman jälkeen lähes 80 Hatanpään kirjaa. Ranskankielistä kirjallisuutta oli joukossa melkoinen määrä, mukana mm. Fenelonin kuulu kasvatusteos "Les avantures des Telamaquet". Kaunokirjallisuutta oli silmiinpistävän vähän, ja kirjaston haltijan mielenkiinto oli selvästi kohdistunut tietokirjallisuuteen. Lukuisat kirjat käsittelivät historiaa - varsinkin sotaretkiä - , taloutta ja lakitiedettä. Myös luonnontieteitä harrastettiin tänä hyödyn aikakautena Hatanpäällä paljon. Uskonnollista kirjallisuutta oli joukossa melkoinen määrä, vaikka Ahlman valistushenkisenä ei näy olleen varsin uskonnollinen.

 

Ahlmanin lähimmät ystävät olivat etupäässä peräisin aatelittomista liikemiespiireistä. Julinin ohella on tässä yhteydessä mainittava erityisesti turkulainen tullinhoitaja C. C. Ivendorff. Vaimonsa välityksellä Ahlman näyttää kuitenkin viimeisinä vuosinaan lähentyneen uusia aatelis- ja säätyläispiirejä, kuten Hatanpäältä v. 1799 lähetettyjen kirjeiden luettelo osoittaa. Mielenkiintoisena yksityispiirteenä tästä luettelosta mainittakoon, että rouva Ahlmanin Anjalan liittoon osallistunut ja Venäjälle paennut veli Gustaf Ladau sai Hatanpäältä neljä kirjettä.

 

Käräjöintiä talonpoikien kanssa

Ehkä selvimmin Ahlmanin luonteen eri piirteet ja hänessä tapahtunut kehitys näkyy niissä lukuisissa oikeusjutuissa, joihin hän tavallisesti kantajana otti osaa. Terävän älynsä ja takimieskokemuksensa takia Ahlman oli käräjätuvassa pelottava vastustaja. Hatanpään suuria etuoikeuksia hän valvoi tarkasti, ja siksi mm. Sipi Turtola sai tulla vastaamaan tuulimyllyn luvattomasta rakentamisesta. Yli-Erkkilän tilan sukulunastamisyrityksen Ahlman myös heti alkuunsa kukisti. Talvella 1785 syntyi oikeusjuttu Viinikanojan suun kalastusoikeudesta, kun Messukylän talolliset olivat poistaneet kartanon pyydykset, peloittaneet kalat tiehensä ja sotkeneet Hatanpään vainioita. Talolliset vetosivat kuitenkin siihen, että renkivouti oli isännän poissaollessa tukkinut rysillä Kuninkaanväylän. Lopullista päätöstä tässä sitkeässä oikeusjutussa ei Ahlmanin elinaikana saatu, mutta kartanon oli luonnollisesti pidettävä mainittu väylä kaikille avoimena.

 

Ahlman syytti Messukylän talollisia myös yhteismetsän tuhlauksesta, mutta tässä jutussa hän jäi häviölle. Sen sijaan Ahlmanilla oli parempi menestys, kun hän haastoi oikeuteen eräitä alustalaisiaan halkojen luvattomasta hakkuusta viinanpolttoa varten. Monivaiheiseksi muodostui myös juttu, jossa rakennusmestari Tennberg vaati korvausta eräiltä Teiskon tilallisilta siitä, että nämä olivat myyneet jo hänelle luvatut tukit Ahlmanille. Viimeksi mainittu selitti olleensa sopimuksesta tietämätön, ja rakennusmestari sai pitää vahingon omanaan.

 

Ahlmanin oikeudenkäynneissä kuvastuu myös alkavan pikkukaupungin elämä. Ahlmanin kapakoitsija Anna Osslander tuomittiin kehruuhuoneeseen kotimaisen viinan luvattomasta myynnistä. Ahlmania itseään ei edes kuulusteltu, kun Osslander vakuutti, että isäntä nimenomaan oli kieltänyt luvattoman myynnin. Hatanpään Tammerkoskessa olevan myllyn palon aiheuttajaksi Ahlman epäili erotettua mylläriä Juho Matinpoikaa. Tämä todettiin kuitenkin syyttömäksi. Pitkävihainen Ahlman haastoi silloin paremmalla menes tyksellä Juhon vastaamaan myllytullin laiminlyömisestä ja puutarha-aidan rikkomisesta.

 

Ahlman Ja kaupunki

On täysin ymmärrettävää, että Ahlman joutui haastamaan useita kaupunkilaisia oikeuteen vastaamaan maksamattomista veloista. Oikeudenkäynnin syyksi riitti kuitenkin esim. porvarinpoika Johan Björkquistin erehdyksessä ampuma Hatanpään koira tai värjäri Johan Almströmin takavarikoima salpietarilaatikko. Kaupungin ensimmäisen pulakauden konkursseissa Ahlman ei kärsinyt kuin mitättömiä menetyksiä, mutta häntä käytettiin mielellään vararikkopesien selvitysmiehenä tai velkojien asiamiehenä. Kruununpolttimon entisen esimiehen Jonas Lagerbaumin konkurssissa Ahlman esiintyi erittäin jyrkkänä aikaisempaa ystäväänsä vastaan ja mm. syytti tätä irstaasta elämästä ja varaluettelon tahallisesta väärentämisestä. Paljon huolta Hatanpään isännälle koitui tuomari N. C. Gaddin ja kruununvouti H. A. Ekholmin kuolinpesien holhoustehtävistä. Viimeksi mainitun takia hän joutui oikeudessa usein vastaajan asemaan selvittämään Ekholmin sotkuisia raha-asioita. Pesien varat Ahlman hoiti kuitenkin viisaasti
ja vastuuntuntoisesti.

 

Vastaperustetusta kaupungista Ahlman hankki kaksi tonttia ja rakennutti toiselle niistä talon. Tässä hänellä oli kauppaliike, hoitajana kirjuri Henrik Fronelius, jolle pian siirtyi myös talon ja liikkeen omistusoikeus. Vaikka Ahlman olikin monen kaupunkilaisen ystävä - mm. hän oli v. 1785 kauppias Birger Lundahlin tyttären kummina - eivät kartanonomistajan ja kaupunkilaisten välit voineet pysyä kovin hyvinä. Erittäin huonoksi suhde muuttui, kun Ahlmanin onnistui sälyttää Pyynikin tilan ratsumiesvelvollisuus kaupungin niskoille.

 

Hatanpään maatalouden laajuus

 

Mielenkiintoisimmat oikeusjutut Ahlmanin luonteen kehityksen ja testamentin ymmärtämisen kannalta ovat alustalaisia koskevat. Ennen niiden kuvaamista on kuitenkin syytä lyhyesti tarkastella suurtilan taloutta. Yleisohjeena Hatanpään, kuten koko maankin, työvoimakysymyksen ratkaisemisessa oli palkollisten vähentäminen ja torpparien lisääminen. Suomen Talousseuran asiamiehen C. Idmanin Ahlmanin kuoleman jälkeen laatimassa kartanon arvioinnissa mainitaan edellisiä olleen yhteensä vain 8, mutta lampuoteja 38 ja torppareita 42. Kaikkiaan kartanon 108 ruokakunnassa oli n. 700 alustalaista. Hatanpään navetassa oli 13 hevosta, 13 härkää, 48 lehmää, 2 sonnia, 3 sikaa ja 65 lammasta. Alustalaiset maksoivat vuokran luonnontuotteiden lisäksi päivätöinä. Lampuodit tekivät vuodessa 445 hevos-, 148 renki- ja 112 aputyöpäivää, torpparit taas yhteensä 4.576 hevostyöpäivää, enemmistö (39) kaksi päivää viikossa, viimeksi perustetut torpat (4) olivat kuitenkin töistä vapaat. Kunkin lampuodin ja torpparin tuli lisäksi tehdä kaksi kaupunkimatkaa. Kartanon tulolähteenä ei ole unohdettava myöskään kahden myllärin hoitamaan viljamyllyä. Sen sijaan sahamylly ei Ahlmanin loppuvuosina myynyt tavaraa vieraille.

 

Hatanpään viljelysten laadusta v. 1798 on säilynyt tarkka selonteko. Mainittuna vuonna Hatanpään pellot tuottivat viljaa 401 tynnyriä, mistä Ahlman sai 1484 riksiä. Rukiin jyväluku oli 10, herneen ja vehnän 7, ohran 6 ja kauran 4,75. Lisäksi oli kylvetty sekaviljaa. Hatanpäältä riitti perunoita naapureillekin, mutta puutarhanhoito taantui Boijen ansiosta, Yleensä Hatanpään pellot tuottivat keskimääräistä paremmin. Tämä ja aikalaisten - mm. Porthanin - lausunnot osoittavat, että Ahlman oli taitava maanviljelijä.

 

Lampuodit ja torpparit käräjillä

 

Hyviin tuloksiin ei suuren alustalaisjoukon isäntä päässyt tarmottomin ottein. Saadakseen velkansa maksetuiksi Ahlman haastoi talvella 1785 neljässä ryhmässä 19 lampuotia ja 22 torpparia vastaamaan sopimuksen rikkomisesta. Yhteensä nämä olivat jättäneet suorittamatta 775 riksiä rahana, 281 ajo- ja 99 renkityöpäivää, 276 syltä rakennuspuita, 22 leiviskää voita, 2 leiviskää pellavaa ja 10 lammasta. Alustalaiset suostuivatkin korvaamaan rästit "niin joutuisasti kuin heidän varansa ja olosuhteensa sallivat". Samoista syistä erikseen oikeuteen haastettujen Juho Partolan, Juho Ketaran Heikki Holvastin, Juho Ala-Erkkilän sekä Juho Heikkilän kohdalla tulos oli sama: velalliset tunnustivat laimminlyöntinsä ja lupasivat korvata kaiken ensi tilassa.

 

Samoihin aikoihin oli vireillä muitakin käräjäjuttuja. Vuokransa maksamatta jättänyt ja kruunutilalliseksi pyrkinyt torppari Antti Valkiajärvi Vattulan kylästä kärsi monivuotisen riidan jälkeen perinpohjaisen tappion ja sai lähteä torpasta. Yhtä huonosti kävi Matti Matinpojalle, joka oli jättänyt veronsa maksamatta ja luovuttanut torpan inventaario-omaisuutta perintönä pojalleen. Ahlmanin pitkäaikainen alustalainen Antti Saviniemi oli taas kyllästynyt liian laihoiksi katsomiensa torpan peltojen viljelemiseen ja karannut Nokian Vuolteen torppaan, vaikka oli "saanut nauttia hyvistä töistä, joiden luettelemisella Herra Befallningsman (Ahlman) ei halunnut täyttää pöytäkirjaa". Saviniemi määrättiinkin palaamaan Hatanpäälle.

 

Ahlman oli ankara etupäässä laiskoja ja juopottelevia alustalaisiaan kohtaan. Muutoin hän pyrki vaatimuksistaan perääntymällä saamaan aikaan sovinnon. Tästä on hyvänä esimerkkinä Antti Nukarin tapaus. Ahlman haastoi Nukarin oikeuteen selvittämään laiminlyödyistä päivätöistä kertynyttä 135 riksin korvausta. Tällöin ilmeni, että Antti oli itse viljellyt torppaa vain vuoden ja luovuttanut sen sitten luvatta isälleen.

 

Kun Nukari väitti Ahlmanin suullisesti luvanneen, että torppari saisi lähteä pois, jos kyllästyisi oloonsa, oikeus hankki todistajia. Heistä muuan Heikki Matinpoika, joka oli ollut läsnä torpparisopimusten allekirjoitustilaisuudessa, muistikin isännän sanoneen, että torpparit saisivat yrittää ainakin vuoden ajan. Irtisanomisesta ei Heikki muistanut olleen puhetta. Ilmeistä siis oli, että Antti Nukari ja muutkin torpparit olivat käsittäneet väärin Ahlmanin rohkaisevan kehoituksen. Ahlman luopui nyt ensin vaatimasta korvausta oikeuskuluista ja alensi korvausvaatimuksen 60 riksiin. "Tarkemmin ajateltuaan" hän päätti tyytyä vain 50 ribiin, jos Nukari maksaisi velan vuoden loppuun mennessä esim. riistana. Juttu päättyi "tähän ystävälliseen sovintoon".

 

Toimeliaaasta Ahlmanista tuntui alustalaiaten saamattomuus raskaalta. Päästyään omista taloudellisista huolistaan ja opittuaan tuntemaan kansan vaikeudet Hatanpään isäntä koetti kehoituksin, ja entistä edullisemmin sopimuksin kasvattaa torppariensa työhalua. Eräs säilynyt v. 1790 tehty torpparisopimus noudattelee selvästi ns. upplantilaisen mallisopimuksen linjoja. Siinä Ahlman takasi torpparille asumisoikeuden niin kauaksi kuin tämä hoitaisi tilan kunnolla ja ilmoitti pitävänsä vuokran ennallaan, vaikka torppari raivaisikin uusia tuottoisia viljapeltoja. Tulokset eivät olleet rohkäisevia. Kuten Ahlman itse testamentissaan totesi, eivät alustalaiset huolineet elinikäisistä vuokrasopimuksista. Ahlmanin kuollessa alustalaisten verorästit olivat yhteensä 1689 riksiä. Jälkisäädöksessään Ahlman kuvaili synkin värein Tampereen ympäristön rahvaan oloja: 2Monivuotinen kokemus on osoittanut, että rälssi-, vero- ja kruununtilalliset sekä säätyläisten ja herrasväen päivätyötorppariT harvoin ja ei koskaan viljele maata niin kuin pitäisi ja kuten laki ja sopimukset heille määräävät, eivätkä pidä tarpeeksi huolta rakennusten säilymisestä, vielä vähemmän uudisrakennuksista, ja kaikki siitä syystä, että he ajattelevat:
"Tänä vuonna täällä, Jumala tietää missä seuraavana vuonna".

 

Tämän sekä heille talonpojille että koko maalle erittäin valtingollisent ajattelutavan kitkemiseksi pois Ahlman halusi toimia testamenttinsa avulla.

 

Testamentti Ja sen merkitys

Heinäkuussa 1798 kysyttyään neuvoa Porthanilta Ahlman ,terveellä järjellä ja kypsyneen harkinnan jälkeen teki testamentin, jossa hän määräsi Hatanpään myytäväksi. Sitten kun myyntihinnasta oli vähennetty velat, toimituskulut ja perintöosat, oli omaisuuden jäännöksestä muodostettava rahasto, jonka vuosikoroista puolet oli käytettävä pitäjänopettajain palkkaamiseen Messukylässä ja Tampereen ympäristöpitäjissä. Toinen puoli oli käytettävä hyödyllisten maanparannustöiden tukemiseen mieluimmin
Ylä-Satakunnan ylisen kihlakunnan alueella, Hatanpään kunnostautuneiden alustalaisten palkitsemiseen sekä ankaran katovuoden sattuessa kylvöviljan hankkimiseen köyhimmille torppareille erityisesti Hatanpään mailla.

 

Ahlmanin teko tuli tunnetuksi koko maassa ja herätti suurta huomiota. Monet säätyläiset seurasivat Ahlmanin esimerkkiä. Suomen Talousseuran hallussa olleen Ahlmanin lahjoitusrahaston varoilla myönnettiin uutterille maanviljelijöille raivauspalkkioita ja lukemattomat talonpojat saivat tunnustus- ja kehoituspalkintoja. Ahlmanin pitäjänkouluilla on ratkaiseva vaikutus kansakoulujen syntyyn, ja niiden ansiosta pääsi yli 7500 Tampereen ympäristön lasta v. 1811-1886 osalliseksi ilmaisesta kouluopetuksesta. Ahlmanin ansiosta Hatanpäällä on maamme kulttuurihistoriassa ainutlaatuinen asema, joka hyvin kestää vertailun muiden vanhempien ja sukuhistoriallisesti nimekkäämpien kartanoiden kanssa.

 

 

 

Kirjoittanut Erkki Lahdes, julkaistu Tampere-Seuran Tammerkoski -lehdessä No. 7 1958.